Takaisin
Poliisin todella kävi sääliksi tyttöä, joka varovasti
käveli lähemmäs ruumista.
- Tämä on viimeinen kerta, kun näen nuo kauniit silmät...
Poliisin täytyi pidätellä kyyneliään, kun tyttö tuijotti ruumiin kasvoja ja silitti sen päätä. Tyttö nousi ylös.
- Se ei ole hän.
Poliisi katsoi hämmentyneenä kuinka tyttö loittoni ruumiin luota. Hän ei nähnyt maailman kiitollisinta hymyä tytön kasvoilla. Hän näki vain liian isoon takkiin hukkuneen pienen ihmisen, joka ei ansainnut tällaista maailmaa.
...
* * *
...
- Sinä oletkin jo kotona.
- Missä muuallakaan olisin, miesääni vastasi keittiöstä.
- Eräät kyllä keksivät paikan sinullekin. Kävin juuri tunnistamassa ruumiin.
- Taas? Kenen tällä kertaa?
- Miten niin taas?
- Se oli vain sarkastinen huomautus maailman kurjuudesta ja pahuudesta. Miksi sinä muuten tunnistaisit ruumiita?
- Ne luulivat, että se olit sinä.
- Minä? Miksi sinulle näytetään tuntemattomia ruumiita, kun yksinkertaisesti tänne soittamalla varmistuisi, että olen hyvin elossa? Miesääni kuulosti vihaiselta.
- Älä kysy minulta. Olen kyllä nähnyt kuolleita aivan tarpeeksi.
- Sano vain.
Tyttö nosti katseensa ihmettelevänä.
- Aioit sanoa vielä jotain. Anna kuulua.
Tyttö hymyili. - Sinulta ei sitten mikään pysy salassa!
- Ei niin, joten kerro nyt kaikki.
- Okei. Tyttö veti syvään henkeä. - Minä tosiaan luulin, että se olit sinä. Ehdin jo kuvitella millaista olisi ilman sinua. Kyyneleet täyttivät tytön silmät utuisiksi.
- Hei. Lempeät silmät tarkkailivat tyttöä. - Minä en koskaan lähtisi hyvästelemättä.
Tyttö halasi veljeään. - Tiedän.
...
* * *
...
Hämärässä huoneessa peilistä heijastuivat kultaisten hiusten reunustamat kasvot ja siniset hämmentyneet silmät. Tässä valaistuksessa tyttö näytti kauniilta. Hän toivoi, että asia olisi ollut niin myös tavallisessa valaistuksessa. Hänen mielensä täytti muisto seitsemän vuoden takaa. Ray oli pakottanut katsomaan häntä silmiin heidän puhuessa vuoden takaisesta onnettomuudesta. Se oli ollut silkkaa tuskaa. Ja siinä tuskan keskellä ainoa asia, jota hän pystyi ajattelemaan, oli se, että hän huomasi hänen veljellään olevan kauniit silmät. Se oli niin kummallinen tilanne, joita hänen elämänsä oli täynnä. Tai sitten tilanteet olivat aivan tavallisia. Hän ei vain ollut kokenut niitä aikaisemmin. Miksi tuo peilikuva ei voinut olla täydellinen?
Pikainen koputus huoneen oveen keskeytti tytön ajatukset. - Gil, Me myöhästymme kohta!
Oliko kello tosiaan jo niin paljon? Peilikuva laittoi hiuksensa nopeasti taakse kiinni.
...
* * *
...
Sisarukset kävelivät lämpimästä elokuvateatterista viileään ulkoilmaan.
- Aivan mahtava elokuva!
- Niin oli. Järkyttävä se kohtaus, jossa se David selitti-- Gilin lause jäi kesken, kun hänen huomionsa kiinnittyi tummaan autoon, joka renkaat ulvoen kääntyi kyseiselle kadulle.
- Miksi ihmiset eivät osaa olla hiljempaa? Gil sanoi ärsyyntyneenä, kun hän samalla huomasi, että auton ikkunasta ilmestyi jotain ulos. Samassa luotisade yllätti kymmenet ihmiset kadulla. Gil kyyristyi maahan, ja katsoessaan ylös hän näki kuinka Ray horjahti taaksepäin luodin lävistäessä hänen oikean olkapäänsä. Gilin epätoivoinen huuto täytti ilman.
...
* * *
...
Sairaanhoitaja katseli myötätuntoisesti kuinka liian suureen paitapuseroon kääriytynyt tyttö istui veljensä sängyn vieressä. Hän kiitti Jumalaa, että tämä poika oli selvinnyt.
Gilkään ei tiennyt kenen muun puoleen kääntyä kuin Jumalan. Hän rukoili kiitosta katsoen ensin kuitenkin taakseen, sillä hänestä tuntui aivan kuin häntä olisi tarkkailtu. Hän ei kuitenkaan nähnyt ketään muita kuin käytävällä ohi kiiruhtavia lääkäreitä ja hoitajia. Kääntyessään takaisin hänen katseensa kohtasi Rayn sinisenharmaat silmät.
- Hei.
- Minuun taisi osua?
- Niin, mutta ei se ole niin paha kuin ehkä näyttää. Tai tuntuu.
- Hyvä, sillä minä en tunne yhtään mitään enkä tiedä miltä näytän.
Gil hymyili. - Näytät suhteellisen elävältä ja se riittää minulle.
...
* * *
...
Gil katseli linja-auton ikkunasta koko ajan muuttuvaa maisemaa. Ray oli ehdottanut jonkinlaista lomamatkaa mahdollisimman kauas väkijoukkoja ammuskelevista hulluista. Aivan kuin niiltä muka pääsisi pakoon. Mutta ei Gilillä ollut mitään matkaa vastaan. Se oli itse asiassa hyvin tervetullutta vaihtelua siihen harmaaseen ja tasapaksuun elämään, jota hän eli. No, suhteellisen tasapaksuun.
Gilin ollessa hautautuneena ajatuksiinsa hänestä tuntui aivan kuin joku olisi sanonut hänelle jotain. Katsoessaan ympärilleen hänen katseensa kohtasi kysyvät kasvot, jotka kuuluivat toisella puolella käytävää istuvalle tytölle.
- Haluatko kuulla jotain?
- Kuulla mitä? Gil kysyi hämmentyneenä. Miksi tämä tyttö puhutteli häntä?
- Minun on pakko kertoa tästä jollekin. Sinä vaikutat tyypille, joka ehkä ymmärtää. Tai ei sillä väliä ymmärrätkö vai et, kunhan vain voin kertoa tämän jutun. Okei?
Gil ei tiennyt miten suhtautua tähän tummiin pukeutuneeseen vieraaseen tyttöön. Hän ei oikein osannut sanoakaan etteivät häntä kiinnostaneet tuntemattomien jutut. Tai kyllä häntä kiinnosti, olihan tyttö sentään puhutellut juuri häntä. Mutta häntä pelottivat tällaiset tilanteet. Hän kuitenkin yritti rauhoitella itseään ajatuksella, että tyttö varmasti oli aivan tavallinen ja hänellä olisi aivan tavallista asiaa kerrottavana.
- Okei, Gil sanoi olkiaan kohauttaen ja vähän hermostuneena.
Tyttö kääntyi enemmän Gilin puoleen käytävän ja yhden istumapaikan heitä vielä kuitenkin erottaen.
- Olin eilen todella masentunut. Minua ei enää kiinnostanut yhtään mikään. Minä vain olin.
Gil huomasi, että puhuessaan tyttö elehti paljon käsillään.
- Siinä ollessani Jeesus ilmestyi minulle.
Gil jähmettyi. Kuuliko hän aivan oikein? Ei kai tämä tyttö vain ollut niitä saarnaajia, joita Gil ei voinut sietää?
- Siinä minun edessäni oli valon ympäröimä Jeesus. Mutta arvaa mikä oli kaikkein ihmeellisintä?
Gil ei yrittänyt edes arvailla, mitä tarunhohtoista tyttö seuraavaksi sanoisi.
- Hän puhui minulle. Hän sanoi: "Sinä et ole yksin". Parasta mitä minulle on koskaan sanottu, ja sen sanoo Jeesus. Voitko kuvitella?
Gil pystyi kuvittelemaan tuollaiset ihmiset lukkojen taakse. Toisaalta on väärin tuomita toisia näin vähäisin perustein. Gil katseli tyttöä. Ehkä hän oli narkomaani, joka oli edellisenä iltana nähnyt tavallista voimakkaampia hallusinaatioita.
- Sinusta tämä on varmaan aivan älytöntä, mutta minä todella näin Hänet. Nyt tuntuu paljon paremmalta, kun sai kertoa jollekin. Tällaista tietoa ei voi pitää sisällään. Mutta silti en voi tätä aivan kenelle tahansa kertoa. Outoa.
Gil ei tiennyt mitä ajatella. Hän huomasi ettei ollut sanonut kuin yhden sanan tälle tytölle. Ei hän kyllä osannut mitään muuta sanoakaan. Linja-auto ajoi taajamaan. Tyttö otti reppunsa syliinsä.
- Minun pitää tässä jäädä pois. Oli kiva jutella.
Kun tämä tyttö kerran oli nyt lähdössä, Gil rohkeni sanoa jotain hänelle.
- Samat sanat, vaikken minä oikein jutellut.
- Hyvä, että edes kuuntelit, tyttö sanoi hymyillen.
Linja-auto pysähtyi. Tyttö nousi paikaltaan.
- Hei sitten. Nähdään joskus!
- Joo. Hei! Gil jäi paikalleen sulattelemaan kaikkea juuri kuulemaansa.
Tummiin pukeutunut tyttö käveli poispäin linja-autolta. Hänellä oli hyvä, huojentunut olo. Laittaessaan reppua selkäänsä hän muisti selässään olevat siiven tyngät. Ehkäpä hänestä sittenkin tulee hyvä suojelusenkeli. Ainakin hän piti suojeltavastaan. Hänestä tuntui hyvältä, että hän sai auttaa tuota tyttöä kasvamaan sopimaan liian suuren paitansa sisälle. Hänestä tuntui, että se olisi helppoa, sillä Henki oli suuri asia. Tai olkoon helppoa tai ei, maailmassa oli nyt ainakin yksi ihminen vähemmän, joka ei ollut yksin.
...
* * *
...
Gilin ajatukset olivat aivan sekaisin. Ainoa järkevä ajatus, jonka hän sai järjestettyä päähänsä oli toive. Hän toivoi tapaavansa tuon mustiin pukeutuneen tytön joskus uudestaan. Vaikka hän ehkä oli vain satuillut, hänessä oli jotain... Gil ei yhtään tiennyt mitä se oli ollut. Mutta hän piti siitä. Hän piti siitä tunteesta, jota hän ei kuitenkaan osannut määritellä tarkemmin. Mitähän Raylle kuuluu? Gil meni istumaan veljensä viereen.
- Ei tämä maailma ehkä sittenkään ole niin paha paikka, Ray sanoi heti.
- Miten niin?
- Koska sinä olet siinä etkä luotien rei'ittämänä kadulla.
Gil hymyili. - No minnekäs minä tästä häviäisin? Korkeintaan ruumishuoneelle. Tai Taivaaseen.
...
******************************
...jatkoa...
******************************
...
Gillian ja hänen hyvä ystävänsä Shelly loikoilivat patjoilla kolmikerroksisen talon katolla katsellen tähtitaivasta. Shelly rikkoi hiljaisuuden.
- Selailin eilen kalenteriani, tarkistin että onko minulla mitän estettä sille, että lähden Markin mukaan hänen pelimatkalleen, mutta siitähän sinä jo tiedät...
- Kyllä, tiedän kaikki yksityiskohdat, mutta jos haluat kertoa ne uudestaan, Gil sanoi hivenen huvittuneisuutta äänessään.
- Ehkä minä myöhemmin jatkan taas siitä aiheesta, Shelly hymyili. - Mutta nyt haluaisin puhua yhdestä toisesta asiasta. Huomasin, että eilen oli eräs vuosipäivä, Shelly sanoi varovasti.
Minäkin huomasin sen, Gil sanoi tuijottaen Orionin tähtikuviota vieläkin intensiivisemmin. - Siitä on jo kymmenen vuotta. Ja vieläkään en voi edes ajatella sitä ilman tätä reaktiota.
Shelly kuuli kuinka Gilin ääni oli särkyä.
- Minun seurassani reaktiosi saavat olla millaisia tahansa.
- Kumma, ettei tällaisia vuosipäiviä voi juhlia, Gil totesi.
- Juhlia? Shelly kysyi epäuskoisena. - No ei voi! Mutta kai sinä kävit haudalla?
- Kyllä, Rayn kanssa. Gilin posket olivat aivan märkinä kyynelistä. Hän ei enää erottanut taivaalta tähtiä vaan pelkkää pimeyttä.
- Uskotko enkeleihin? Gil kysyi rikkoen hiljaisuuden.
- Uskon, Shelly vastasi epäröimättä. - Miten niin?
- Eilinen vain sai minut taas miettimään sitäkin mahdollisuutta. Että ehkä hekin ovat nyt enkeleitä...
- Mutta onko se mahdollisuus? Entä jos se on ainoa vaihtoehto?
- Mikään ei ole vielä saanut minua uskomaan niin paljon, ettei muuta vaihtoehtoa olisi, Gil sanoi katkeruutta äänessään.
...
* * *
...
Shelly astui sisään Gilin huoneeseen tervehtien ystäväänsä iloisesti.
- Niin, sinulla oli jotain kerrottavaa... Gil meni suoraan asiaan ennen kuin Shelly ehti edes istua sängylle. Hän ei malttanut enää odottaa, sillä Shelly oli kuulostanut puhelimessa aivan siltä kuin hän olisi juuri saanut tietää omistavansa kuun.
- Tämä on niin mahtavaa! Osallistuin yhteen kilpailuun, ihan vain huvikseen. Enhän minä koskaan voita mitään.
- Niin, mutta tällä kertaa voitit?
- Olenkin yleensä näin iloinen, kun häviän jonkin kilpailun, Shelly sanoi virnistäen. - Okei, oletko valmis? Voitin matkan Marsiin!
Gil katsoi ystäväänsä epäuskoisena. - Marsiin?
- Niin, sille punaiselle planeetalle, joka on noin kilometrin päässä maasta.
- Eli sinä olet ensimmäisiä turisteja, jotka sinne pääsevät?
Shelly nyökkäili. - Haluaisitko tulla mukaan?
- Tietysti! Kysytkin vielä...
- Lähtö on sitten parin viikon päästä.
- Hei, Gil keskeytti, mitä siinä kilpailussa kysyttiin?
- Mitä toisit Marsista maahan?
- Ja sinä vastasit..?
- Rauhaa. Marsissahan ei ole tai ei ollut elämää ennen kuin ihmiset menivät sinne, joten siellä ei voinut olla minkäänlaista sotaa tai muuta sellaista elämän kamppailua, vain rauhaa. Ja sitä täällä maassa kaivataan!
Gil mietti hetken. - Mutta onko se kuitenkaan "aitoa" rauhaa? Jotkin asiat tarvitsevat vastakohdan ollakseen olemassa. Voiko olla rauhaa, jos ei ole koskaan ollut sotaa?
- Mitä väliä sillä on? Mehän pääsemme Marsiin!
- Olet oikeassa. Anteeksi tämä turha filosofointini, Gil hymyili.
- Tuossa ei ole mitään anteeksipyydettävää. Aina täytyy nähdä asioiden molemmat puolet. Paitsi silloin kun ollaan menossa toiselle planeetalle ensimmäisten joukossa!
...
* * *
...
Gil ei saanut unta. Hän pystyi vain miettimään huomista matkaansa. Matkaa tosiaan! Hän ei ollut matkustellut kunnolla maassakaan ja nyt hän oli lähdössä toiselle planee- talle. Oikeastaan hän olisi halunnut vastustaa koko ajatusta Marsin asuttamisesta. Ensin pitäisi korjata kaikki tuhannet ongelmat maassa, ja sitten vasta mennä tuhoamaan muita planeettoja. Tätä menoa olemme kohta maailmankaikkeuden reunalla, kun kansoitamme aina seuraavan planeetan tuhottuamme nykyisen. Toisaalta on Marsin asuttamisesta seurattava jotain hyvääkin, niin Gil ainakin halusi uskoa, vaikkei hänen mieleensä tullut muuta hyvää seurausta kuin se, että hän itse pääsee nyt sinne.
Yrittäessään saada unta pimeässä huoneessaan Gilin mieleen tuli ensimmäistä kertaa ajatus, että hän ja Shelly eivät ehkä tulisi elävinä takaisin. Ray ei vaikuttanut yhtään huolestuneelta... Gil yritti ajatella jotain muuta. Hän ei halunnut pelkojensa taas estävän häntä nauttimasta elämästään. Gil risti kätensä ja rukoili ajatusten harhaillessa kaikesta kaikkeen. Viimein hän nukahti todetessaan itselleen, ettei kukaan kuitenkaan kuullut hänen avunpyyntöjään.
...
* * *
...
Gil ja Shelly vaeltelivat päämäärättömästi Marsin metsissä. Gilistä he olivat paremminkin pusikossa kuin metsässä. Mutta se molempien tyttöjen täytyi myöntää, että planeetta, jolla he nyt olivat, oli hyvin samankaltainen kuin maa.
Kymmenisen minuuttia käveltyään tyttöjen tielle ilmestyi korkea metallilankainen aita, jonka takaa alkoi harvempaa pusikkoa.
- Mikähän tämän aidan tarina oikein on? Shelly mietti.
- En ymmärrä miksi täällä olisi aita juuri tässä kohtaa, Gil sanoi painokkaasti.
- Ehkä tuonne rakennetaan lisää taloja. Kuka nyt uteliaita turisteja haluaisi työmaalle häiritsemään?
Hetken mietittyään Shellyn sanoja Gil tarttui aitaan ja kiipesi sen yli toiselle puolelle.
- Mitä sinä nyt? Shelly huudahti. - Tuossa aidassahan olisi voinut olla vaikka sähköt tai jokin hälytyssysteemi!
- En tullut ajatelleeksikaan tuollaista... Mutta ei siinä kuitenkaan ollut mitään, joten vahinkoa ei tapahtunut.
- Ei ainakaan vielä. Tajuatko, että tuosta voi koitua aika paljon ongelmia, Shelly sanoi hätääntyneenä aidan toiselle puolelle. - Parempi, kun tulet heti pois sieltä.
- Ei, tule sinä tänne. Ruohokin on tällä puolella paljon vihreämpää. Gil huomasi Shellyn ilmeen, joka sanoi ettei tuo ollut hauskaa. - Minä ainakin kiertelen vähän täällä, hän viimein sanoi ja kääntyi lähteäkseen.
Shelly katseli loittonevaa ystäväänsä. Gil taisi olla tosissaan. Shelly ei halunnut jäädä yksin, joten huokaistuaan syvään hänkin kiipesi aidan yli ja juoksi Gilin perään.
...
* * *
...
Kun Shellystä tuntui, että he olivat kävelleet jo ikuisuuden ilmeisen kielletyllä alueella, heidän näkökenttäänsä ilmestyi maasturi.
- Näetkö sinä ketään? Gil kysyi hiljaa.
- En. Täällähän on aivan hiljaista. Onko viisasta mennä tuon maasturin luo? Jos siellä onkin joku, Shelly hermoili.
- Eikö tuossa ole aivan kuin jokin kuoppa?
Shelly katsoi tarkemmin. - Kai siinä on...
Gil lähti hitaasti kävelemään kohti harmaata ajoneuvoa Shelly takanaan. Katsottuaan varovasti sisälle he totesivat ettei siinä ollut ketään. Mutta kuoppa näkyi nyt paremmin, sillä he olivat aivan sen reunalla ja sitä he jäivät pitkäksi toviksi katsomaan.
Gil ei ollut koskaan nähnyt niin suurta arkeologista kaivausta. Kuoppa oli valtava ja sen pohjan täyttävä kaivauksen kohde oli sanoinkuvaamaton: suuri jostain vähän kiiltävästä aineesta tehty veistos, joka esitti kasvoja. Yhtäkkiä Shelly kuuli kaukaisen moottorin äänen.
- Hei, nyt lähdetään! Tänne on tulossa joku!
Tyttöihin iski paniikki, joka sai heidät juoksemaan henkensä edestä. Shelly ehti jo pelätä, että he olivat eksyneet, kunnes viimein tuttu aita katkaisi heidän juoksunsa. Hetkessä molemmat olivat aidan turvallisemmalla puolella.
Hetken he katselivat peräänsä oliko joku huomannut heidät, mutta he eivät nähneet tai kuulleet mitään muuta kuin oman hengästyksensä.
- Ei enää juosta niin ei näytetä niin syyllisen näköisiltä, Gil ehdotti.
Shelly suostui ehdotukseen valittamatta.
Kun heidän olonsa tuntui vähän turvallisemmalta lähestyttyään asutusta ja kun kukaan ei ilmeisesti etsinyt heitä, Gil uskalsi ottaa puheeksi heidän näkemänsä kaivauksen.
- Näyttivätkö ne kasvot sinusta jotenkin tutuilta?
Shelly mietti hetken. - Kyllä. Aivan kuin olisin nähnyt ne joskus ennenkin, mutta silti ne olivat jotenkin kaukaiset...
- Eivätkö ne olleet juuri sellaiset, jotka voisivat olla kellä tahansa? Sellaiset "yleiskasvot".
- Juuri niin! Veit sanat suustani. Mutta kuka tekisi Marsiin valtavat kasvot? Kuinkahan vanha se on? Tajuatko mitä tämä voi merkitä?!
- Tajuan oikein hyvin! Gil hymyili. - Ehdin vilkaista vähän enemmän siihen maasturiin sisälle ja siellä oli joitain papereita.
Shelly katseli Gilia kiinnostuneena. - No mitä niissä luki?
- En ehtinyt paljon lueskella niitä, mieleeni jäi vain kaksi sanaa.
- "Näytekokeet osoittavat", Shelly arvasi hymyillen.
- Ei ihan. Ne kaksi sanaa olivat "Jumalan kasvot".
...
* * *
...
Gil ja Shelly päättivät olla puhumatta näkemästään ennen kuin olisivat turvallisesti maassa, vaikka he eivät mitään muuta ajatelleetkaan kuin suurta kaivausta puiden keskellä. Heidän jännityksensä lieveni vähän, kun he olivat jo kotimatkalla. Kukaan ei ilmeisesti tiennyt heidän luvattomasta seikkailustaan. Ainakaan kukaan ei ollut vielä pidättänyt heitä, mitä Shelly pelkäsi.
Gil tuijotti aluksen ikkunasta pimeyteen, jota valaisivat tuhannet pienet valonlähteet, tähdet.
- Uskotko suojelusenkeleihin? Gil kysyi kääntyen Shellyyn päin.
- Uskon, miten niin?
- Mietin vain, että minun on helppo kuvitella enkeli kävelemään vierelleni maassa, kadulla, mutta täällä avaruudessa... Tälläkin hetkellä onko minun suojelusenkelini täällä aluksessa ihmisen hahmossa? En voi käsittää, että hän olisi tuolla ulkona tyhjiössä. Aivan kuin Jumalan läsnäolon voisi tuntea vain maassa. Maa on hänen aluettaan. Tästä kaikesta äärettömyydestä Hänelläkään ei ole mitään käsitystä, mistä tämä on tullut ja miksi tämä on täällä.
- Kaikkea sinäkin mietit, Shelly sanoi hymyillen. - Turhaan kysyt minulta. Minulla ei ole aavistustakaan onko täällä nyt enkeleitä vai ei, mutta toivon että on.
- Heitä täytyy olla, Gil sanoi kääntyen taas tuijottamaan ikuiseen pimeyteen.
...
...